Uudelleensyntymä

Tiedätkö sen tunteen, kun mieli vatvoo, keho jumittaa ja ahdistus lamauttaa? Kun ei enää tiedä, kuka tai mikä oikein on ja minne on menossa. Seisoo kohdassa, jossa vanha ei enää palvele, mutta uuteenkaan ei uskalla astua. Omassa elämässäni olen aika ajoin näiden kysymysten äärellä. Viime kerralla väkevämmin kuin pitkään aikaan. Vanhan kuolema ja uuden syntymä kulkevat sykleissä, ja uudistavat elämänvirtausta.

Kun viime kesäisen sisäisen työskentelyn jälkeen erään retriitin päätteeksi koin, etten voi enää elää muuta kuin totuuttani, se oli samaan aikaan musertavaa ja niiiiiin vapauttavaa. Jokin elämääni padonnut iso tulppa aukesi sellaisella paineella, että lävitseni alkoi virrata voimakas luovuuden virtaus. Valtava inspiraatio ja innostus täyttivät olemukseni, ja vetäydyin omaan luomisen hulluuteeni valtavalla ilolla ja valolla. Viimeinkin, usean vuoden ”raskausaika” uuden työkentän syntymiseen alkoi konkretisoitua. Tuntui, että pystyn kaikkeen – sekä uuden luomiseen että vanhan mukana kuljettamiseen. Oli selkeämpää kuin koskaan aiemmin, mihin askeleeni seuraavaksi suuntautuvat.

Mutta sitten se tapahtui, reilu kuukausi sitten… juuri, kun kaikki tuntui täysin kirkkaalta ja selkeältä, valmiimmalta kuin aiemmin, luomisen virtaus katkesi kuin seinään. Tuntui kuin ykskaks planeettojen renkaat olisivat iskeytyneet sekä etuotsalohkoon että takaraivoon sellaisella intensiteetillä, että yhteys maahan katosi kokonaan.

Astuminen oman tehtävänsä kanavoimiseen oli joillekin osille itseäni sittenkin aivan liikaa. Se, että valitsisin jotain sellaista, mikä poikkeaa ”normista” ja vaatii syvää ymmärrystä ja eettisyyttä, miksi, miten ja mistä käsin omaa työskentelyäni tulen toteuttamaan, vaati vielä kerran atomipommin räjäytyksen ja oman sisäisyyteni linkouksen. 

Putoaminen nosti pintaan paljon erilaisia pelkoja. Mitä jos, mitä jos, mitä jos… en olekaan valmis, jos en ymmärräkään ihan kaikkea…

Iski valtava hajoaminen… kohtasin sisäiset demonit, patriarkkaattiset rakenteet, vahvempana ja tuhoavampana, kuin ikipäivänä kenessäkään tuntemassani ihmisessä. Ne ovat minussa, naisen kehossa, väkevämpänä kuin koskaan: tuomitsemassa, rankaisemassa, häpäisemässä, hirttämässä, polttamassa, vähättelemässä… Ja BUUUMMM, kaikelta luomiseltani ja elämältäni putosi hetkeksi pohja. Tuntui, että sekoan. Mieli otti hirvittävän ylivallan, enkä ykskaks luottanutkaan vahvana kummunneeseen sisäiseen ohjaukseen.

Mieleni vaati rationaalisia vastauksia, yksi toisensa jälkeen. Ja, muserruin kaikkien kyseenalaistuksien patteristoon: voinko ikipäivänä lähteä kulkemaan tietäni sinne, mihin sielu on viemässä. Että voisinko ohjata sellaista työskentelyä, johon sielu on vetänyt jo vuosia, mutta johon aika ei ole aikaisemmin ollut kypsä. Olen jäänyt vuosikausiksi jumiin ahtaaseen, pimeään synnytyskanavaan. En vaan ole päässyt ulos, vaikka välillä yksi jalka, välillä toinen käsi, välillä jopa pää on käynyt ulkona ja keuhkot haukanneet ahnaasti itseensä tuoretta ilmaa, virtaavaa elämää – ja BUUMMM… eikun takaisin ahtaaseen kanavaan, pimeyteen. Se on äärimmäisen turhauttavaa – painekattilan paisumista räjähdysvalmiuteen. Se on kerta kaikkiaan lamauttavaa. Niin energiaa syövää ja puuduttavaa.

Oli ollut suorastaan ekstaattista, kuinka vahvassa luomisen tilassa olin kellunut ja paisuillut. Kunnes, pitkään kestäneen flow-tilan jälkeen tapahtui totaalinen sisäisen rakenteen sirpaloituminen. Ja, kun sellainen tapahtuu, on eksyksissä, epäuskoinen, jälleen kerran kysellen, miten yhä vaan syvemmältä voi pimeyttänsä kuopaista… ja, siinä kohtaa mieli ottaa jälleen ylivallan… se hätääntyy, yrittää ratkaista, estää ja tuhota – vähätellä, estää, kumota. Se tekee kaikkensa, ettei muutos tapahtuisi. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Jokin on murtumassa, muuttumassa, kääntämässä suuntaa, venyttämässä sisäistä tilaani uudelle.

Ja juuri silloin, pysähdyn, putoan polvilleni ja alan kuunnella. Sen sijaan, että juoksen tätä hulluuden kokemusta karkuun, päätänkin pysähtyä, antautua. Päätän tuntea nämä tunteet. Tällä kertaa en pakene. En. Päätän hengittää – jokaisen tunteen läpi: en kääntyä, rynnätä suorittamaan jotain tuttua ja turvallista, puuhaamaan ja touhuamaan – tai lamaantua, vaan ainoastaan hengittää sisään, vaikka tuntuu epämiellyttävältä, suorastaan hirveältä. Ja, ykskaks, kun vaan hengitän sitä kaikkea hirveyttä sisääni, painekattila räjähtää, ja keho alkaa purkaa, tunteet kanavoituvat ulos itkuna, tärinänä, huutona, vaikerruksena. Välillä kadotan kokonaan yhteyden kehooni, mutta päätän silti hengittää, ja luottaa. Pysyn koko ajan tietoisena siitä, että elän läpi jotain vanhaa kokemusta, en tätä päivää. Kukaan ei ole hylkäämässä minua, kukaan ei polta roviolla tai tapa minua nyt, vaan tämä on kokemus jostain vanhasta.

Tiedän kokemuksesta, että tämä tila menee kohta ohi, kunhan pysyn läsnä, ja pidän itseäni sylissä, painan vahvasti ja varmoin ottein kehoni rajoja, vaatteiden pintaa ihollani. Olen hiljattain pudonnut samankaltaisiin traumaattisiin paikkoihin, jossa välillä mieheni, välillä rakas ystäväni, on  toiminut todistajana, läsnäolevana kannattelijana. Odotan, rauhoitun. Ja, vähitellen tunnen taas kehoni, tunnen sen voimakkaammin kuin pitkään aikaan. Jokainen solu sykkii kehossani, lämpö täyttää jokikisen sopukan ja pimeän nurkan kehossani. Tunnen, kuinka läsnä ja tässä hetkessä olenkaan. Koen olon turvalliseksi – minussa. Kaiken sekopäisyyden keskellä olen palannut kotiin, omaan pyhään temppeliini, kulkuneuvooni. Sieluni on palannut kotiin. Tunnen onnellisuutta. Onnellisuutta siitä, että kykenen löytämään itsestäni näin valtavan määrän turvaa.

Tiedän, että työ, jota haluan tässä hetkessä tehdä, nousee syvemmältä kuin mieli, ego, halu, yritys. Se tulee minulle todellisesta paikasta: pyhästä, alkuvoimaisesta ja maadoittuneesta lähteestä. Syvältä. Maasta. Äiti Maasta.

Kysyn itseltäni, voinko luottaa siihen, että olen turvassa itsessäni ja itseni kanssa – menenpä minne hyvänsä. Siitä huolimatta, että ympäröivä maailma ei koe samoin kuin minä. Voinko jakaa sitä, joka on minulle totta – autenttisesti. Kysymättä muilta lupaa, kääntymällä auktoriteettien puoleen. Kyllä. Voin. Mutta rauhassa, lempeästi, varmasti. Ilman raivokasta kapinaa. Ja, yhtäkkiä saan kehollisen kokemuksen siitä, miten jokainen soluni alkaa täyttyä maadoittavasta ja turvallisesta energiasta. Siksi, että tiedän rakkaitteni kannattelevan ja kannustavan minua. Siksi, että tiedän maan kannattelevan minua.

Omalla kohdallani yhteensä kolme viikkoa olivat todella yhtä sisäistä kaaosta erilaisten valintojen edessä.  On täytynyt punnita, mistä voi päästää irti, kun kaikki alueet tuntuvat tärkeiltä, antoisilta ja rakkailtakin.

Kuitenkin, kaiken tämän keskellä tunnen, kuinka sisäinen liekkini palaa uusille, tuoreille & kokeilunhaluisille alueille. Se tarkoittaa sitä, että voidakseni hyvin, minun on keskitettävä energiat sinne, missä koen inspiroituvani, syttyväni ja innostuvani. On saatava luoda ja kanavoida sellaisia tiloja, joista voimaannun ja energisoidun. Vaikka ne tuntuisivat jopa hulluilta, tai pelottaviltakin. Ja, toisaalta, kaiken hulluuden takana on aina jokin lahja itselle ja sen kautta myös muille kanssakulkijoille.

Yksi sellainen alue elämässäni on syväluotaava hengitys ja sen ympärille rakentuvat kohtaamiset, riitit ja rituaalit. Tunnen olevani yhteydessä johonkin suurempaan ja todellisempaan, kun pääsen todistamaan ihmisten avautumista ja sukeltamista syvemmälle omaan autenttisuuteen, yhteyteen ja rakkauteen. Tätä tietä haluan tutkia lisää, ja tarjota erilaisia kannateltuja tiloja, joissa voi sukeltaa oman mielenrakenteen taakse ja syvempään alitajuntaan hengittämällä, kohtaamalla ja jakamalla sisäisiä kokemuksia yksin ja yhdessä.

Tätä kaikkea vahvisti vielä se, että olin pitkästä aikaa mukana avustamassa rakkaan voimanaisen, henkisen hyvinvoinnin ohjaajan, Kaisa Peltolan Häpeän Alkemia -kursseja, joissa antauduttiin häpeän monisyiselle kuoriutumiselle, Äiti-haavan kohtaamiselle ja sen parantavan rakkauden energioille. Sain ennen kaikkea kokea itse, mutta myös todistaa sitä kaunista tapahtumaa, jossa eheytyminen voi alkaa. Kun uskallamme antautua ”äidin”, ts. toisen ihmisen syliin – täysin auki ja haavoittuvana – voi kaikki se, ”mikä on yhteydessä rikottu, yhteydessä parantua.”

Juuri tästä syystä on niin tärkeää kokea ennen kaikkea yhdessä erilaisia kollektiivisia tunteita ja elää niitä läpi yhdessä, jotta sisäisyytemmekin voi ymmärtää ja kehomme kokea, että emme ole erilisiä, vaan kuulumme kaikki yhteyteen, rakkauteen. Ja, rakkaudessa voimme kasvattaa voimaamme voittaa ja sulattaa toistemme pelot. Tällöin maailmankaan ei tarvitse vastata pelkoon pelolla, vaan antaa rakkauden sulkea syliinsä kaikki olevaiset. 

Kun uskaltaudumme kohtaamaan itsessämme olevia suojamuureja, hengittämään niihin enemmän tilaa ja vapautumaan sisäisistä esteistämme, emme enää kysele ulkopuoleltamme, mitä voimme tai emme voi tehdä, vaan turvassa itsessämme kykenemme vahvemmin ja herkemmin seuraamaan oman sydämen kutsua.

Näillä sanoilla toivotan jokaiselle teille kanssakulkevalle ihmeellisyydelle iloa, valoa & voimaa kulkea itselle aina vain autenttisempaa polkua ja sillä tavoin antaa valosi loistaa myös omassa elinpiirissäsi.

Halauksin,

Nina Tama <3